Muistan (melko) hyvin, kun 22. heinäkuuta 1990 noustiin aamuyöstä isän ja äidin kanssa tsiigailemaan taivaalle miltä moinen ilmiö näyttäisi. Unenpöpperöiset muistikuvat itse ilmiöstä jäivät sen verran hatariksi, että nyt 25 vuotta myöhemmin ajattelin viritellä hitsausmaskin lasin sijaan jopa kuvauskalustoakin valmiiksi ikuistamaan tämän kertaista näytöstä. Lueskelin hieman ristiriitaista tietoa auringon kuvaamisesta ja sen vaikutuksesta kameran kennoon, niin päätin lopulta ottaa kuvauskalustoksi uskollisen reissukamerani Canon G9:n sekä sen kaveriksi kasan ND-filttereitä. Eipähän menisi kallein kamera hylkyyn tällä keikalla. ND-filtterit olivat 49mm kierteellä, joten niitä ei tietysti saanut istumaan G9:n optiikan nokkaan suoraan, vaan tilanne vaati MacGyvermäisiä ratkaisuja. Tarkemmin sanoen siis yhden pahvimukin, solumuovia ja teippiä :) Vielä noiden lisäksi kun kytki G9:n oman ND-filtterin päälle ja laittoi tarpeeksi "pimeät" asetukset (1/1600, F8, ISO100), niin alkoi kuvaa syntyä.
Täytyy kyllä sanoa, että n. 80%:sti peittynyt aurinko teki keskipäivän paisteesta jännännäköisen. Valo muistutti hieman kuun valoa. Kirkas, mutta silti heikkotehoinen. Kuulemma linnutkin lakkaavat laulamasta, kun aurinko pimenee. Tätä en päässyt kuulemaan omin korvin, koska olin viritellyt kamerani 9.kerroksessa sijaitsevan toimistomme kahvihuoneen pöydälle.
Sitten eikun seuraavaa odottelemaan. Seuraava täydellinen auringonpimennys tapahtuu näillä leveysasteilla heti jo vuonna 2126 ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti